Hämäränhyssy
Ehkä syksy teki sen, minkä aina ennenkin. Olen muistaakseni aina vetäytynyt hiljaisuuteen ja tylsyyteenkin hämärän tullen. Joku voisi sanoa sitä tanskalaisittain hyggeksi. Se saanut suomalaisenkin nimen hämäränhyssy. Sellainen nimi lienee ollut hyggemäiselle olemiselle käytössä jo verraten pitkään. Minulle molemmat ilmaisut ovat outoja, mutta niiden kuvailemat ilmiöt ovat hyvinkin tuttuja. Nyt sitä on alettu arvostaa eri tavalla kuin ennen.
Minun hyssyni on aikaansaamattomuutta. Enimmäkseen olla öllötän. Ja jos nyt puhun säästä kuten hyvään hyssyn tapaan kuuluu, niin loka- ja marraskuussa on ollut oivallisia säitä. Niin muistelen olleen.
Laiskana luen jotain ja päivittelen sitä, kun nykyisin ihmiset eivät lue niin kuin ennen. Olen ihminen itsekin ja kuulun uuslukutaidottomien joukkoon. Tiedän hyvin vähän ihmisiä, jotka oikeasti lukevat kirjaa. Niitä ilmestyy paljon, ja ne ovat varmaan hyviä kaikki, koska kustannustoimittajat ovat ne hyväksyneet julkaistaviksi. Olen saanut tietää, että vain muutama käsikirjoitus tuhannesta päätyy kirjaksi saakka. Minua vaivaa tuossa kohtaa kateus, jota en paljasta muille. En myönnä, vaikka miten kyseltäisiin tai tulkittaisiin mieleni koukeroita! Saan kai kadehtia salaakin. Mitä se kenellekään kuuluu. Ja jos olen kade, niin se on oma asiani ja kateellisena en ole kokonaan mielen liikahduksia vailla.
Mutta tosiaan, en lue eivätkä toisetkaan sellaista tee. Me vain googletamme sanoja ja etsimme tuttuja sanoja kuvaruudulta tai sanomalehdestä ja jopa kirjasta aloittaen tutkimusretkemme jutun tahi kirjan keskeltä tai jopa lopusta.
Minulla on vahva kuvitelma itsestäni lukumiehenä. Näen sieluni silmin itseni istumassa hämärässä talvi-illassa takan ääressä ylläni aamutakki ja jalassa tohvelit. Takassa on tuli tietenkin ja ympärillä hiljaisuus. Kuulen vain rätinää takasta niinä hetkinä, kun siirrän hetkeksi huomioni kirjasta ajatellakseni sinisiä ajatuksia. Olen viisaana ja valmiina keskustelemaan lukemastani. Minulla on hyvin omaperäisiä ajatuksia, joilla hedelmöitän ja virkistän keskustelukumppanini mielen maailmaa. Illalla maltan mennä ajoissa nukkumaan ja uutisten seuraamisen jätän aamun sanomalehden varaan, sillä televisiosta katson ainoastaan mieltä ylentäviä tai tietoani lisääviä ohjelmia. Se kumpuaa sisälläni palavasta kaipuusta suurempaan itseymmärrykseen, jonka ansiosta voin olla lähimmilleni jalosti antelias viisaudessa ja rakkaudessa. Sitä paitsi en ymmärrä puoliksikaan, mitä uutisissa sanotaan. Siksi selkouutiset ovat paras tietolähde kaltaiselleni. Olen auttamatta tippunut kelkasta mitä ajankohtaisiin tapahtumiin tulee. Urheilu muodostaa poikkeuksen etenkin, jos on kyse hiihtämisestä tai jääkiekosta ja kesällä keihäänheitosta. Mutta ne ovat omia mieltymyksiäni, ja sallin pitkin hampain toisille muunkinlaisia kiinnostuksen kohteita, kunhan niitä ei tyrkytetä väkisin ulottuvilleni.
Kenties luen takan ääressä myös runon ja ymmärrän sen syvän viestin ja osaan kahvilassa elämää tarkkaillessani laatia kauniin säkeen itsekin.
Tuollaiseksi siis saatan itseni ja olemiseni kuvitella keskellä hyggen ihmeellistä olotilaa. Vaan en ole sen kummempi kuin ennenkään. Päinvastoin päiväni menevät haahuillessa ilman että mitään sydämen sivistystä pääsisi tapahtumaan. Päivät siis seuraavat tosiaan. En lue, en kirjoita ja televisiokin on auki vain karkottaakseen olemiseni tyhjyyden. Ei ole lainkaan välttämätöntä osata olla hyvä hyggeilijä tai hämäränhyssyn mestari. Vähempikin riittää eikä siinä tarvinne pyrkiä täydellisyyteen. Vaikka assossiaatio ei toimi, niin uneni ovat samalla lailla omituisia kuin ennenkin eikä niistä ole kertomista.